Tunnelmointia mökillä ja luonnossa

Pienin poika nukkuu kainalossa, keskimmäinen rakentaa legoilla ja ekaluokkalainen on koulussa. Tässäpä siis oiva hetki jakaa teille muutamia kuvia ja lyhyet kuulumiset viime päiviltä.

Oletko väsynyt tai uupunut? Tässä on lepopaikka.

Lupa olla väsynyt

Tämä kuva on tullut usein vastaan valokuvia selaillessa. Tämä on otettu kesälomalla Ahvenanmaalla . Lepopaikka. Joka kerta tuo kuva houkuttelee minua levähtämään. Liian usein kuitenkin kiellän itseltäni levon. Tai oikeastaan olen kieltänyt itseltäni luvan olla väsynyt. Olen kuvitellut että kun nukun yhden hyvän yön, niin sitten olen palautunut ja täytyy taas vain jaksaa. Kun näen kodin sotkuisuuden ja yhä kasaantuvat kotityöt, kuulen sisältäni syytöksen : "olet laiska, ryhdistäydy." Ja niin minä olen tehnyt kerta toisensa jälkeen. Kunnes tuli yllättävä kompastuminen ja nilkkani nyrjähti. Siitä on neljä viikkoa aikaa, ja nyt pysähdyksissä olen huomannut miten kamalan väsynyt itse asiassa olen ollutkin. Ja yhä olen.

Mene metsään

Elokuinen metsä on parhautta!

On syksyn tuoksua ja tuntua ilmassa. Silti kostea lämpö yhä hellii ihoa ja kaikkialla on kauniin vihreää. Siellä täällä kurkistelee keltaisia tai punertuvia lehtiä. Kuitenkin vähän ujosti vielä. Yhä on kukkia maassa ja ruoho upean vihreää. Jos mahdollista, mene metsään ja katso ympärillesi. Niin paljon luomakunnan häkellyttävää kauneutta ympärillä!

Ahvenanmaa, veit palan sydämestäni

Merituulen raikkaat terveiset Ahvenanmaalta! 

Tuolta ihanasta saaristosta, jossa on erityinen tunnelma. Vihreän eri sävyt, jylhät kalliomaisemat, tuulimyllyt, lampaat, hevoset, laivat ja veneet sekä aivan kaikkialla läsnäoleva meri. Ahvenanmaa on todellakin erityinen, ja sen ilmapiiri on täynnä meren raikkautta, ihanaa maalaisidylliä ja kansainvälisiä tuulahduksia. Jag älskar dig, Åland!

Astu lepoon

Olen kirjoittanut aiemmin hieman siitä, miten on tärkeää pitää itsestään huolta arjen keskellä, olla itselleen armollinen ja ottaa omia hetkiä pienten ja yksinkertaisten tekojen kautta. Mennä vaikka ihan yksin saunaan kun muut nukkuu, tai lähteä pienelle lenkille tai kampaajalle. Pienillä arjen asioilla vaikuttaa omaan jaksamiseen vaimona, äitinä ja ennen kaikkea naisena. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää ajatuksia. Olen kirjoittanut myös siitä mitä minulle merkitsee parisuhteesta huolehtiminen pikkulapsiarjen keskellä. Sekin on yhteyden ylläpitämistä pienin jokapäiväisin teoin. Ei suuria lomamatkoja ja hienoja treffejä (vaikka nekin toki ovat tervetulleita), vaan pieniä yksinkertaisia asioita, jotka ovat kuitenkin sitä parhautta. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa ajatuksia, mitä Jumalan yhteydessä eläminen merkitsee minulle uskovana naisena, ja kuinka pidän Jumalasuhteesta huolta hektisen arjen myllerryksessä.

Minun ympärilläni on paljon ihania erilaisissa elämäntilanteissa olevia naisia. Monet ystävistäni elävät hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minä tällä hetkellä, eli keskellä pikkulapsiarkea. Yhteistä meille kaikille tuntuu olevan kiireinen arki omanlaisine arjen palapeleineen. Ja meille äiti-ihmisille tuntuu syyllisyys ja riittämättömyys olevan hyvin tuttuja tunteita. Siksi on tärkeää pysähtyä ja tarkistaa ettemme kanna turhia taakkoja ja uuvuta itseämme suorittamalla elämäämme.

Maailma meidän ympärillä mittaa meitä monenlaisilla menestyksen mittareilla. Ne mittarit voivat liittyä ulkonäköön, uraan, koulutukseen, ravintoon, liikuntasuorituksiin, parisuhteisiin, erilaisiin elämyksiin ja kokemuksiin. Kaikenlaisiin suoritteisiin. Iso osa ihmisistä suorittaa elämäänsä kuin jotain kilpailua, jossa ei olla ihan varmoja säännöistä mutta yritetään kuitenkin pysyä kyydissä ja pärjätä. Se on surullista. Ja se mikä on minusta vielä surullisempaa, on se kun näen ihmisiä suorittamassa myös Jumalasuhdettaan. Vertailemassa omaa vaellustaan toisiin yrittäen kelvata Jumalalle omien suoritusten kautta.

No mitä Jumalan yhteydessä eläminen minulle sitten merkitsee? Tarkoittaako se sitä että uuvutan itseni arjessa ja sitten menen sunnuntaina kirkkoon kohtaamaan Jumalaa jotta jaksan taas viikon eteenpäin. Tarkoittaako se sitä että odotan kärsimättömästi että muu perhe nukahtaa jotta pääsen iltaisin rukoilemaan? Onko minun päästävä pitkäksi aikaa johonkin hiljaisuuteen jotta kuulen Jumalan puhuvan minulle? Näännynkö minä ja joudun aivan eksyksiin jos en vähään aikaan pääsekään rukoilemaan,lukemaan Raamattua tai ylistämään ilman häiriötekijöitä?

Näin ei tapahdu, koska olen oppinut jotain hyvin tärkeää ja vapauttavaa. Jumala on tässä ja nyt. Hän ei ole kaukana. Minun ei tarvitse huutaa ja "pumpata" että olisin lähempänä Jeesusta. Hän on minun voimavarani, ja kaikki mitä minulla on, on lähtöisin hänestä. Hän näkee minun sydämeeni, ja se on ainut mitä hän haluaa. Minun sydämeni.

Puhuin aiemmin siitä, miten parisuhteessa on tärkeää huomioda toinen pienillä asioilla ja eleillä arjen keskellä. Pikkulapsiarki asettaa omat haasteensa parisuhteelle, mutta avioliitto voi olla erittäin toimiva ja ihana myös ruuhkavuosina jos sydämen yhteydestä huolehtii jokapäiväisessä elämässä. Sen lisäksi on tärkeää saada yhdessä niitä pieniä irtiottoja arjesta jotta yhteys rakentuu syvemmäksi. Aivan samalla tavalla minä koen Jumalasuhteesta huolehtimisen. Arjessa ei luonnollisestikaan ole paljon hiljaisia hetkiä, ja kädet ovat täynnä työtä. Mutta kun tämän kaiken keskellä pitää huolen siitä tärkeimmästä - sydämen yhteydestä -, niin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Ja lisänä tulevat sitten ne erityiset keidashetket kun saa kaikessa rauhassa viettää aikaa avoimen taivaan alla.

Minä vietän aikaa Jumalan kanssa 24/7. Kyllä, joka hetki. Aivan niinkuin olen naimisissa mieheni kanssa 24/7, vaikka emme olisi koko ajan yhdessä. Liitto on ja pysyy. Minä vietän aikaa Jumalan kanssa silloin kun laitan ruokaa ja mietin että pyykit pitää pestä. Silloin kun pyyhin lattioilta ruokatahroja ja otan vastaan uhmaikäisen pojan raivareita. Silloin kun hieron esikoisen kasvukivuista kärsiviä jalkoja. Silloin kun valvon vauvan kanssa keskellä yötä, kuten juuri nyt kun tätä kirjoitan. Silloin kun vain vietän aikaa perheen ja läheisteni kanssa. Silloin kun minä jaksan, ja silloin kun minä uuvun. Silloin kun minä nauran ja silloin kun minä itken. Silloin kun minä laulan tai rukoilen tai vain huokailen sydämen sanoja. Välillä vain olen ja hengitän, ja sekin riittää. Usein kun huokaisten pyydän rohkaisua Raamatusta, saan ihania täsmäpaikkoja, joiden voimin pääsen taas eteenpäin. Ei tarvita välttämättä kuin pieni hetki, ja se riittää antamaan suuren virvoituksen.

Silloin kun minun sydämeni laulaa kiitosta siitä kaikesta millä minua on siunattu, hän on läsnä. Usein kun ulkoilen lasten kanssa, ihailen vain kaikkea kaunista jota ympärilläni näen. Ihailen ja hämmästelen, sydän laulaa ja on kuin olisin virvoittavien vetten äärellä.  Hän on läsnä myös  silloin kun itken että minä en jaksa,silloin kun olen hämmentynyt, kiukkuinen ja väsynyt. Hän on paikalla, valmiina ottamaan minun kuormani, jos vain luovutan sen hänelle. Luovutan ja luotan. Apu ja virvoitus, tulee joka kerta. Ei koskaan liian aikaisin, ei koskaan liian myöhään. Minun elämässäni on ollut myös suuria kipuja ja kamppailuja, kuten jokaisella omansa. Mutta sen olen oppinut, että tuli elämässä eteen mitä tahansa, on yksi turvakallio joka pysyy eikä muutu, ja hän on aina täydellisen hyvä!

Astutaanhan lepoon ystävät rakkaat. Jumala ei tule sen lähemmäs vaikka kunka suorittaisit omia tekojasi ja saavutuksiasi. Tiedäkö miksi?  Siksi että hän on  aivan lähellä, ja hän ei halua suorituksiasi ja tekojasi. Hän kyllä tietää minkälaista tekoa me olemme. Me olemme tomua. Mutta heikoissa hän on väkevä. Meidän lapsemme eivät tarvitse täydellistä suoriutujaäitiä, eivätkä läheisemme tarvitse superihmistä. Meidän läheisemme tarvitsevat meidät omina itsenämme, rakastavina, epätäydellisinä ihmisinä jotka saavat turvautua täydelliseen ja rakastavaan Jumalaan.  Ja hän haluaa ainoastaan sydämemme! <3

Jes 28 12:

" hän, joka oli sanonut heille:

-- Tässä on lepopaikka.

Sallikaa väsyneiden hengähtää,

täällä on lepo ja virvoitus.

Mutta he eivät tahtoneet kuulla."

Matt 11:28 

"Tulkaa minun luokseni,kaikki tetyön ja kuormien uuvuttamat. 

Minä annan teille levon."

Mukavaa sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa sinulle!

Rakkaudella, Marjo

It's chocolate o'clock!

Taisinkin kertoa teille, että olen hyvin perso makealle. Erityisesti suklaa, ja kaikki suklaiset leivonnaiset ovat mieleeni. Näin viikonlopun kunniaksi mieleni teki leipoa suklaakakku. Ja aina on sopiva aika syödä suklaata, eikö totta? ;) Niinpä eilisen metsäretken päätteeksi oli oikein sopiva hetki vähän leipoa.

Nautin leipomisesta suunnattomasti. Yleensä aloitan leipomisen spontaanisti ja suuri osa aineksista puuttuu, ja silloin käytän mielikuvitustani. Joskus onnistuu, toisinaan lopputulos on katastrofi. En ole kovinkaan säännöllinen leipoja, vaan välillä leivon usein, ja sitten toisinaan tulee pitkiä taukoja inspiraatiota odotellessa. En ole täydellinen pullantuoksuinen äiti, jolla on aina leivonnaiset uunissa ja koti tiptop-siisti - itse asiassa olen hyvin kaukana siitä. Nautin siististä kodista ja sisustamisesta, mutta todellisuudessa kotini on välillä (lue usein) melko pommin jäljiltä. Se on elämää! Eräs ihana ystäväni sanookin, että hän olisi huolissaan jos pikkulapsiperheessä olisi kamalan siistiä aina. Mutta siis takaisin leipomiseen. Tällä kertaa olin etukäteen nakittanut mieheni ostamaan suklaata leipomista varten, koska halusin leipoa poikien kanssa ison suklaatäytekakun. Metsäretken jälkeen kävin siis leipomaan, pieni miinus oli että olin unohtanut KERMAN! Tehdään sitten kakkua ilman kermaa.. Mutta olihan meillä sentään SUKLAATA, kaikki hyvin siis. Suunnitelma uusiksi, ja täytekakku vaihdettiin ihan vain kakuksi. Tämän ohjeen alkuperäinen (ja varmasti myös parempi)  versio löytyi "Leivo mun kaa"-blogista.

Pohja:  100g voita (huoneenlämpöistä)
            vajaa 2 dl sokeria
            2 kananmunaa
            2,5 dl vehnäjauhoja
            vajaa desi kaakaojauhetta (käytin tavallista, tummaa ei ollut)
            1 tl leivinjauhetta
            1 tl vaniljasokeria
             hieman suolaa
             1,5 dl maitoa

Voin pitäisi olla huoneenlämpöistä, mutta minulla ei tainnut kyllä ihan olla, olen vähän malttamaton. Vatkasin voin ja sokerin vaahdoksi (miten se voikin olla niin hidasta ?!), ja lisäsin munat yksi kerrallaan kunnolla vatkaten. Välissä selvittelin poikien riitoja, pelastin pari kertaa taaperon tippumasta kerrossängystä johon on oppinut kiipeämään (jee, kivoja uusia taitoja) ja jatkoin taas. Kuivat aineet sekaisin kulhossa, ja lisäsin ne pikkuhiljaa vuorotellen maidon kanssa taikinaan. Tosin taisin loppuvaiheessa kipata jauhot köntissä kulhoon, malttamaton kun olen. Hyvänmakuista oli taikina. Ja vatkatessa kerkesin miettimään monia asioita. Tuli mieleen lapsuus, kun äitini leipoi usein. Sain auttaa äitiä, ja yhtäkkiä muistin miten jännittävää vatkainta oli pitää kädessä,pyöritellä kulhossa ja katsella kuinka ainekset pikkuhiljaa muuttuivat kauniiksi, kuohkeaksi taikinaksi. Meidänkin piti poikien kanssa leipoa yhdessä, mutta siellä ne taas oli toistensa tukassa kiinni. No, kävivät ne välillä katsomassa ja odottivat malttamattomina valmista kakkua. Kuten yllä olevassa kuvassa näkyy  pienet sormet kävivät tiuhaan hivuttautumassa kohti kakkutaikinaa.

Siis, kaadoin taikinan voideltuun, jauhoitettuun vuokaan ja uuniin paistumaan: 175 astetta 50-60 min.


Kun pohja oli paistunut, annoin sen jäähtyä kunnolla ja sitten laitoin yhdelle lempilautaselleni: suurelle Villeroy&Boch New Wave- tarjoiluastialle. Olen sen ostanut vuosia sitten kun olin töissä eräässä ihanassa pienessä sisustusliikkeessä, jossa myimme Villeroyta ja silloin keräsin hieman sarjaa. Mielikuvassani kakkupohja oli paksu ja muhkea, mutta todellisuudessa se oli matala kuin mikä, muistutti mokkapalapohjaa (myös maultaan). Ehkä se johtui malttamattomuudestani. Mutta kuohkea se oli ja oikein maukas.

Voitelu: vaniljasokerilla maustettua maitoa

Päällinen:  voita
                tummaa suklaata sulatettuna
                kaakaojauhetta
                tomusokeria
                maitoa

Voitelin pohjan vaniljasokerilla maustetulla maidolla. Sitten sulatin tummaa suklaata ehkä noin 50g, vatkasin pehmeähkön voin (n.50g) sekaisin suklaan kanssa ja lisäsin pari ruokalusikallista kaakaojauhetta ja hieman myös tomusokeria. Lopuksi lorautin maitoa sekaan ja vatkasin vielä hetken. Seos oli tahmeaa mutta hyvin lusikoitavissa kakkupohjan päälle. Jos kakkupohja on paksu, se toki kannattaa leikata kahteen osaan, ja päällistä tehdä ainakin kaksinkertainen määrä, että väliinkin riittää. Ripottelin päälle vähän tomusokeria koristeeksi. Ja sitten vain syömään!

Kakusta ei adventtiaamuksi jäänyt jäljelle kuin rippeet, kun saimme lauantai-illan piristykseksi vieraitakin. Kaikille maistui hyvin tämä erittäin helppo ja nopea suklaaherkku. Maultaan kakku ei ollut liian makea, päällisen tumma suklaa antoi syvyyttä makuun. Tosin itse olen enemmän maitosuklaan ystävä, mutta tähän leivonnaiseen tumma suklaa sopi mainiosti!

Herkullisia hetkiä sinun sunnuntaihin, ja hyvää ensimmäistä adventtia! Jouluhan on jo ihan ovella.
Muistetaan levätä ja ladata akkuja tulevaa uutta viikkoa varten <3