Voi pojat!
Tiedättekös, minä luulin aina saavani rauhallisen tyttölapsen. Kyllä - sellaisen pienen suloisen prinsessan joka leikkii nukeilla, barbeilla, tykkää pinkistä ja prinsessoista ja nauttii piirtämisestä ja mielikuvitusleikeistä itsekseen. Silleen kivan rauhallisesti. Ja hei, en siis oikeasti kuvittele että tytöt olisivat tällaisia, mutta minä jotenkin aina (silloin nuorempana) jostain syystä kuvittelin näin tapahtuvan. Ehkä siksi että minä olin melko pitkälti juuri sellainen lapsena. Ja kun siskoni sai aikoinaan tytön, ja minä vietin paljon aikaa tämän ihanan pienen prinsessan (nyt jo teiniprinsessa) kanssa, tämä minun harhakuvani minun tulevasta tytöstäni vahvistui. Vaan kuinkas kävikään?
1, eikun 2, ei vaan 3 poikaa
Kun olin ensimmäistä kertaa raskaana, olin melko varma että odotan tyttöä. En oikeastaan osannut mitään muuta ajatellakaan, enhän minä ymmärtäisi poikien maailmasta mitään. Tyttöjen maailmasta jotain sentään ymmärsin ja tietäisin ainakin miten tehdään lettejä. Eräänä päivänä tajuntaani jysähti kysymys: "mitäs jos se onkin poika?". Ja säikähdin ihan. Hämmästelin näitä tuntemuksia ja ihmettelin, että mikä asennevamma minulla oikein on. Ymmärsin kuitenkin reaktion kumpuavan pelosta : minä en ymmärrä poikia, miten poikia kasvatetaan? Rukoilin että minun sydämeni saisi viisautta ja väärät asenteet väistyisivät, ja silloin näin kuvan: syliini laskettiin pieni poikavauva, niin täydellisen suloinen ja kaunis, ja näin sen vauvan kasvavan ensin pieneksi pellavapäiseksi pojaksi ja siitä nuoreksi mieheksi. Näin pojan silmissä valtavan kunnioituksen ja rakkauden äitiään kohtaan. Kävin itkemään koska kuva oli niin kaunis ja äidin ja pojan välinen suhde erityinen. Siinä hetkessä ymmärsin että poika meille tulee. Ja niin tuli. Ei yksi, ei kahta, vaan 3. Ja kukaties vielä joskus neljäskin ;)
"Myö pestään näitä kastematoja"
Meillä on pihalla kastematojen kylpylä. On taaperokärri joka on täynnä multaa ja kivien alta etsittyjä kastematoja. On ämpäri jossa on vettä. Ja näitä matoja uitetaan siinä ämpärissä, välillä ne roikkuu taaperokärrin työntöaisassa kuivumassa ja sitten ne palaa taas multaan. Ja sitten taas kylpemään elleivät ole päässeet pakoon.
Eilen kävi onnettomuus. Madot oli unohtunut vesiämpäriin ja kuolleet. Ne oli kuulema kovasti haisseetkin, kun esikoinen niitä napsi ämpäristä pois - ihme homma! Keskimmäinen ei onneksi huomannut tätä episodia. Hän nimittäin kävi eilen itkemään kun äiti litsasi sokeritoukan kylpyhuoneessa. Oli niin söpö että olisi halunnut pitää lemmikkinä... Pienin ei onneksi ole kärriään kaivannut, olisi saattanut muutama mato päätyä myös suuhun.
Eilen kävi onnettomuus. Madot oli unohtunut vesiämpäriin ja kuolleet. Ne oli kuulema kovasti haisseetkin, kun esikoinen niitä napsi ämpäristä pois - ihme homma! Keskimmäinen ei onneksi huomannut tätä episodia. Hän nimittäin kävi eilen itkemään kun äiti litsasi sokeritoukan kylpyhuoneessa. Oli niin söpö että olisi halunnut pitää lemmikkinä... Pienin ei onneksi ole kärriään kaivannut, olisi saattanut muutama mato päätyä myös suuhun.
Löytyy meidän pihalta myös etanoiden hotelli. Koulumatkalta oli löytynyt kotiloita, ja niitä piti kantaa kourat täynnä kotiin. No nyt ne on ämpärissä pihalla. Näinköhän hotellin asukkaat on elossa vielä?
Olen minä saanut tässä vuosien aikana ihailla milloin minkäkinlaisia ötököitä samalla kun laitan ruokaa : Jompikumpi isommista pojista seisoo kuraisin kengin ja multaisin sormin naama isossa virneessä edessäni. Eivät ymmärrä miksei äiti arvosta jättimäistä toukkaa tai heinäsirkkaa. Ja mitä se nyt taas jaksaa niuhottaa jostain kengistä. Ainiin - äidillähän on siis ötökkäkammo, että ihania nuo kaikki niljakkeet ja hämähäkit keittiöön kannettuna.
Olen minä saanut tässä vuosien aikana ihailla milloin minkäkinlaisia ötököitä samalla kun laitan ruokaa : Jompikumpi isommista pojista seisoo kuraisin kengin ja multaisin sormin naama isossa virneessä edessäni. Eivät ymmärrä miksei äiti arvosta jättimäistä toukkaa tai heinäsirkkaa. Ja mitä se nyt taas jaksaa niuhottaa jostain kengistä. Ainiin - äidillähän on siis ötökkäkammo, että ihania nuo kaikki niljakkeet ja hämähäkit keittiöön kannettuna.
Turboahtimia, romurallia, monsterjamia..
Näistä puhutaan heti aamusta. Mahdollisimman kovalla äänellä ennen kuin olen saanut edes aamukahvia nenäni eteen. Ja matkalla keittiöön pitää varoa, lattiahan on tietenkin laavaa. Ja tuo meidän pienin - ihan kohta 1 - on aivan täysillä mukana. Pörisee ja ajelee, silmät tuikkii innosta. Ja painiottelut... Ja nyrkkitappelut onkin sitten ihan oma lukunsa ;)
Vaikka keskimmäinen poikamme tietää lähes kaikki automerkit ja on minua kovasti yrittänyt opettaa, minä tunnistan autot edelleen lähinnä värin perusteella. Että joo, naapurissa taitaa olla sininen auto ja toisessa naapurissa musta. Mutta kyllä minä pikkuhiljaa opin, ehkä. Tosin, isäni on ollut autonasentaja ja vietin pikkutyttönä paljon aikaa autotallissa kun isäni korjasi autoja. Muistan kuinka oli kivaa järjestellä jotain muttereita ja nippeleitä lokerikossa ja leikkiä että ne olivat jalokiviä. Että en minä ehkä opi kun nyt tarkemmin mietin. "Kerran prinsessa, aina prinsessa" :D
Mutta hei, tähän poikapakettiin kuuluu myös valtavat määrät pitkiä haleja, märkiä pusuja, ja mitä suurinta, rajuinta ja hellintä rakkautta. "Äiti mie rakastan siuta niin kovin että miun sydän kohta räjähtää, tälleen PAM!". Pieru - ja räjähdysjuttujen lisäksi käymme syvällisiä keskusteluja milloin mistäkin maan ja taivaan välillä. On sylittelyä, lukemista, hassuttelua, breikkausta ja maalausta. Elämän ihmettelyä. Ja välillä lakataan yhdessä varpaankynsiä pinkiksi tai pojat tekevät minulle kampausta <3 Onhan tämä vaan ihan ainutlaatuisen ihanaa olla juuri näiden poikien äiti ja ainakin toistaiseksi perheen ainut tyttö. Kaiken uhman, melun, mudan, pörinän ja paukkeen sekä äidin ja iskän ja milloin kenenkin hermoromahdusten keskellä on meidän arki. Tätä en pois vaihtaisi. Ehkä tähän voisi vielä koirakin mahtua mukaan pyörimään ja hyörimään. Ehkä ;)
Vaikka keskimmäinen poikamme tietää lähes kaikki automerkit ja on minua kovasti yrittänyt opettaa, minä tunnistan autot edelleen lähinnä värin perusteella. Että joo, naapurissa taitaa olla sininen auto ja toisessa naapurissa musta. Mutta kyllä minä pikkuhiljaa opin, ehkä. Tosin, isäni on ollut autonasentaja ja vietin pikkutyttönä paljon aikaa autotallissa kun isäni korjasi autoja. Muistan kuinka oli kivaa järjestellä jotain muttereita ja nippeleitä lokerikossa ja leikkiä että ne olivat jalokiviä. Että en minä ehkä opi kun nyt tarkemmin mietin. "Kerran prinsessa, aina prinsessa" :D
Kun äiti kuvaa kukkia, on suorastaan pakko tulla ilvehtimään taustalle. Aina.
Mutta hei, tähän poikapakettiin kuuluu myös valtavat määrät pitkiä haleja, märkiä pusuja, ja mitä suurinta, rajuinta ja hellintä rakkautta. "Äiti mie rakastan siuta niin kovin että miun sydän kohta räjähtää, tälleen PAM!". Pieru - ja räjähdysjuttujen lisäksi käymme syvällisiä keskusteluja milloin mistäkin maan ja taivaan välillä. On sylittelyä, lukemista, hassuttelua, breikkausta ja maalausta. Elämän ihmettelyä. Ja välillä lakataan yhdessä varpaankynsiä pinkiksi tai pojat tekevät minulle kampausta <3 Onhan tämä vaan ihan ainutlaatuisen ihanaa olla juuri näiden poikien äiti ja ainakin toistaiseksi perheen ainut tyttö. Kaiken uhman, melun, mudan, pörinän ja paukkeen sekä äidin ja iskän ja milloin kenenkin hermoromahdusten keskellä on meidän arki. Tätä en pois vaihtaisi. Ehkä tähän voisi vielä koirakin mahtua mukaan pyörimään ja hyörimään. Ehkä ;)
Mukavaa viikonloppua siulle!
Rakkaudella, Marjo
Ei kommentteja